Naisnyrkkeilijä Eva Wahlström kertoi sosiaalisessa mediassa kokemuksistaan huippu-urheilijana, kehon kuuntelemisesta ja kivusta.

Urheilija ei tervettä päivää näe, sanotaan ja tottahan se on. Paikkoja särkee, tapahtuu loukkaantumisia ja kivut koettelevat. Kuinka paljon huippu-urheilijat kuuntelevat kehon valitushuutoja?

Määrätietoinen sisupussi Eva Wahlström ei sääli kroppaansa

Hän on urallaan tottunut kipuun ja puskee läpi vaikka harmaan kiven.

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Mun vahvuudet ja heikkoudet ovat hyvin pitkälle samoja ominaisuuksia. Kun yhdistetään ääretöntä jääräpäisyyttä, määrätietoisuutta sekä ongelmanratkaisukykyä, siitä syntyy joskus kunnon soppa. Päättäessäni jotain, käännän joka ikisen kiven tielläni ja jos keho matkan varrella ilmoittaa ettei se enää jaksa, mä käsken sitä laittamaan turvan tukkoon ja tekemään sovittuja asioita kunnes ollaan maalissa. Tätä ”taitoa” tarvitaan kai päästäkseen huipulle. Mutta raja sen välillä mikä on maksimimäärä duunia ja milloin menee yli on hyvin häilyvä. Kivun kanssa on myös se ongelma että siihen tottuu. Sitä myös iskoistetaan urheilijoiden takaraivoon, ettei tulosta saada ilman kipua eikä urheilija tervettä päivää näe. Tässä muutama esimerkki vuosien varrella mitä kaikkea on tullut tehtyä: -Kun selkäni oli niin huonossa kunnossa etten pystynyt seisomaan, makasin nyrkkeilysäkin alla ja löin sitä. -Voitin EM:ät oksennustaudissa, tenniskyynärpäillä ja jänne poikki oikeasta ranteesta. -Kun käsi murtui useamman kerran, pyysin lääkäriä kipsaamaan käden niin että se mahtui nyrkkeilyhanskaan. -Vedin kuntopiirejä ja tunnin pyöräilylenkkejä molemminpuolisella keuhkoveritulpalla, vaikka pyörtyilin välillä. -Treenasin 4 kk lasisirpale varpaassa, porasin vaan reijän kenkään sirpalen kohdalla. Näin kirjoitettuna näyttää kyllä siltä, ettei mun kuuluis kulkea vapaalla jalalla, mutta sillä hetkellä kun tilanne on päällä ajattelen vaan hoitavani työni kunnialla. Äskettäin istuimme treenipäivän päätteeksi saunassa ystäväni Annen kanssa, kun totesin mun kehon taas olevan aika poikki. Anne kertoi, että hän monesti kuvittelee kehonsa olevan jonkun toisen, ikäänkuin kroppa olis lainassa vaikka parhaalta ystävältään. ”Silloin mä ymmärrän pitää itsestäni huolta”. Ja se on totta, jos mun keho olis toiselta lainassa, en pakottaisi sitä harjoittelemaan nälkäisenä tai liian väsyneenä, en sietämään kipua, en laihduttamaan aivan liian isoja määriä, vaan mä huoltaisin ja rakastaisin sitä. Jos kohtelisin toisen kehoa kuten kohtelen omaani, se olisi pahoinpitelyä. Mut urheilu on urheilua eikä se aina tervettä ole. Siitä huolimatta ajatus lainatusta kehossa on syöpyny mieleeni, ja hyvä niin. @bjornborg

Henkilön eva wahlström (@eva_wahlstrom) jakama julkaisu

Instagramiin jakamansa kuvan yhteyteen Eva kirjoitti:

-Jos keho matkan varrella ilmoittaa ettei se enää jaksa, mä käsken sitä laittamaan turvan tukkoon ja tekemään sovittuja asioita kunnes ollaan maalissa.

Eva listasi myös esimerkkitapauksia, joissa on urheiltu kipuja noteeraamatta

Tässä kolme keissiä:

-Voitin EM:ät oksennustaudissa, tenniskyynärpäillä ja jänne poikki oikeasta ranteesta.

-Vedin kuntopiirejä ja tunnin pyöräilylenkkejä molemminpuolisella keuhkoveritulpalla, vaikka pyörtyilin välillä.

-Treenasin 4 kk lasisirpale varpaassa, porasin vaan reijän kenkään sirpalen kohdalla.

Huh, huh, on se kovapäinen mimmi!

Lähde:
Instagram / Eva Wahlström